lauantai 15. maaliskuuta 2014

Työharjoittelun jälkeen

Kaksi viikkoa maakuntalehden toimituksessa opettivat:

Rohkeutta

Olen aina ollut todella ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Tai en ihan aina, ainoastaan ikävuosina 6-21. Olen harjoitellut rohkeutta niin teatterin lavalla, kahvilan kassalla kuin puhelinmyyjänäkin. Viime vuosina olen huomannut, että treenaamisesta on ollut hyötyä.

Työharjoittelun aikana olin päivittäin tekemisissä täysin tuntemattomien ihmisten kanssa, joko kasvotusten tai puhelimen välityksellä. Jännitin ennen jokaista soittoa. Jännitin matkalla jokaiseen haastatteluun. Mietin, onko minulla tarpeeksi kysymyksiä, ovatko kysymykset tarpeeksi hyviä, mitä jos unohdan kysyä jotain tärkeää, mitä jos haastateltava on kiireinen, ärtynyt tai muuten vaan hankala, mitä jos en saa tarpeeksi materiaalia juttua varten, mitä jos minua ei oteta vakavasti, koska olen nuori nainen. Pelkoni olivat turhia. Haastateltavat olivat todella mukavia ja kertoivat innokkaasti kaiken, mitä halusin tietää. Jokaiseen tekemääni juttuun oli materiaalia enemmän kuin tarpeeksi. Monet olivat iloisia ja kiitollisia siitä, että olin kiinnostunut heidän edustamistaan asioista.

Erilaisten roolien suojassa olen rohkeampi ja itsevarmempi kuin omana itsenäni. Toimittajana en voi jäädä nurkkaan seisomaan, koska työt täytyy saada tehtyä. Ehkä vielä keksin keinon siirtää tämän asenteen myös siviilielämään. Ujouden karistaminen ei ole helppoa, mutta aion jatkaa harjoittelua.

Nopeutta

 Kello on 15.05. Olen juuri palannut keikalta. Toimituspäällikkö ilmoittaa, että 1500 merkin mittainen juttu on oltava valmis tänään, sillä se julkaistaan huomenna. Työaikani loppuu kello 17.00. En ole koskaan kirjoittanut juttua (tai mitään muutakaan) noin lyhyessä ajassa. Apua! Mitä teen!?

Haen kahvia ja istun kirjoittamaan. Suljen toimituksen oven takanani kello 17.30. Seuraavana aamuna juttu on lehdessä.

Varmuutta

Vaikka kahdeksan tunnin työpäivät olivat tottumattomalle raskaita, en hetkeäkään ajatellut, että kunpa ei tarvitsisi olla täällä. Nautin kaikesta, mitä sain tehdä. Opin paljon sekä lehtityöstä että maailmasta. Tapasin mielenkiintoisia ihmisiä sekä toimituksessa että sen ulkopuolella. Innostuin asioista, joista en ole aiemmin tiennyt mitään.

Joitain vuosia sitten äiti antoi minulle Kiroileva siili -pinssin, jossa lukee: Minne minun pitää mennä? Olen harhaillut kauemmin kuin jaksan muistaa. Olen yrittänyt ja epäonnistunut, tehnyt tuhoon tuomittuja hätäratkaisuja, ahdistunut ja kadehtinut varmoilta vaikuttavia kavereitani. Olen pelännyt, ettei minusta koskaan tule mitään. Nyt vihdoin tiedän, minne minun pitää mennä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti