maanantai 16. joulukuuta 2013

Omaa itseä etsimässä

Misa Palanderin ohjaama ”Peer” on ärhäkkä ja kantaaottava modernisointi Henrik Ibsenin klassikkoteoksesta ”Peer Gynt”. Lavalla nähdään Lahden kansanopiston Teatteri II –linjan 14 opiskelijaa. Kuusi heistä esittää päänsä kaljuksi ajellutta päähenkilö Peeriä.

”Peer” on matka ihmiskunnan historian synkimpiin hetkiin. Käsittelyssä ovat Pattayan seksiturismi, Hiroshiman atomipommi, Sotshin olympialaiset, Rainbow Warrior –aluksen pommitus, Israelin ja Palestiinan konflikti, Dachaun keskitysleiri ja Kiinan armeijan hyökkäys Tiibetin luostareihin. Itseään etsivä Peer vaeltaa kauhujen läpi ja tapaa poliitikkoja, prostituoituja, keskitysleirille vangittuja sekä muita kulkijoita. Valkopaitainen Solveig seuraa Peeriä taustalla, saavuttamattomana rakkautena.  

Esitys on monipuolinen kokonaisuus uutta ja vanhaa, kaunista ja rumaa. Alkuperäisteoksen runollinen kieli haastaa katsojaa pitkien monologien aikana. Vastapainoksi tanssitaan, lauletaan ja soitetaan. Lunta sataa, tuhka pölisee ja hiili tahraa kasvot. Näyttelijät heittäytyvät rankkoihin kohtauksiin koko kehollaan.


”Peer” on palapeli, jonka kokoaminen vaatii katsojalta keskittymistä ja avointa mieltä. 


"Peer" teatteri Vanhassa Jukossa 18.1.2014 asti. Lisätietoja: http://www.teatterikoulutus.fi/esitykset/peer

perjantai 29. marraskuuta 2013

All you need is love

Supermarketin lehtihyllystä tuijottaa siloteltuja kasvoja. Hymyileviä malleja, laulajia, näyttelijöitä, kirjailijoita, tv-kasvoja. Puuteri ja photoshop saavat kasvot hehkumaan. He ovat menestyjiä. Luemme näiden kauniiden ja rohkeiden tuhkimotarinoita ihaillen ja kadehtien. Menestyjät kimaltelevat punaisella matolla Hollywoodissa ja Linnan juhlissa.

Myös taviksilta vaaditaan nykyään menestystä. On luotava uraa, oltava tehokas, harrastettava muotilajeja, perustettava perhe, loistettava somessa, haalittava omaisuutta. Jos ei kykene tähän kaikkeen, on laiska luuseri, kunnianhimoton nobody. Meidät on opetettu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että emme ole kellon ympäri tehokkaita superrobotteja. Olisiko jo aika hellittää vähän?

Vuorokaudessa on 24 tuntia, joista osa kannattaa uhrata nukkumiseen. Jäljelle jäävät tunnit voi kuluttaa haluamallaan tavalla. Jos haluaa kiivetä uratikkaita vauhdilla, perheelle jää vähemmän aikaa. Jos taas haluaa viettää aikaa perheen kanssa, työtahtia on pakko hidastaa. Moni uupuu ja sairastuu yrittäessään saada kaiken. Aikakoneen keksimistä odotellessa kannattaa keskittyä itselle tärkeimpään asiaan.


Minulla on ammatillisia haaveita, mutta eniten panostan ihmissuhteisiin. Menestys ei ole minkään arvoista, jos joudun sen saavuttaakseni luopumaan läheisistäni. En haaveile rahasta tai parrasvaloista. Uskokaa pois, onnellisuuteen ei vaadita omistusasuntoa, kallista autoa, muotivaatteita tai etelänmatkoja. Elämästä saa enemmän irti, kun unohtaa yhteiskunnan asettamat epärealistiset odotukset ja keskittyy olennaiseen.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Minä suojelen sinua taiteelta

Nainen katsoo seinältä.
Katson takaisin.
Nainen syyttää silmillään, huutaa vankina puun sisällä, seinälle ripustettu värikynänainen. Kyyneleet valuvat - vai ovatko ne sadevettä - pitkin naisen kasvoja.
Käännyn pois.

Tyttö leikkaa hiuksiaan, poika nukkuu kaapin päällä, äidin iho on sininen. Kaoottisia perheitä, palasia kodeista, tulkintoja tunteista.

Suuri installaatio. Sotkuisia kasvoja, fear and loathing, kuin kuvisluokka välitunnin aikana.

Kirjoja ja ihmisiä.
Sekatekniikka sekoittaa aistit.
Mies on hiljaa, mutta kalan suu on auki.

Pysähdyn vielä kerran.
Nainen on valahtanut pöydälle. Naisen vieressä kohoaa roskavuori. Muropaketit suklaapatukat paahtoleivät pakastepizzat appelsiinit maitotölkit kirkuvat kirkkaissa väreissä. Naisen suussa on muovia. Näen käytetyn terveyssiteen.

Käännyn pois.

Feminismi ynnä muita kirosanoja

The feminist agenda is not about equal rights for women. It is about a socialist, anti-family political movement that encourages women to leave their husbands, kill their children, practice witchcraft, destroy capitalism and become lesbians.

- Pat Robertson, televisioevankelista


Jos huomaat ajattelevasi kuten mr. Robertson, suosittelen jatkamaan lukemista.


Mitä feminismi on?

Olen täysin tietoinen siitä, että kutsumalla itseäni feministiksi leimaudun joidenkin ihmisten mielissä karvaiseksi miesvihaajaksi. Tavoitteenani onkin puhdistaa feminismin maine, rohkaista kaappifeministejä astumaan päivänvaloon ja saada mahdollisimman moni ymmärtämään, että feminismi hyödyttää meitä kaikkia.

Feminismi tarkoittaa yksinkertaisesti pyrkimystä tasa-arvoon. Kaikilla ihmisillä tulee olla samat oikeudet. Ketään ei saa syrjiä sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen, kansalaisuuden, ihonvärin tai minkään muunkaan ominaisuuden perusteella. Kuulostaako radikaalilta? Tällainen pykälä on kirjattu mm. Suomen perustuslakiin ja Ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen. Tasa-arvo ei siis ole vihreiden naisten, homojen tai muiden hihhuleiden keksintöä.

Miksi feminismiä tarvitaan?

Naisten ongelmat ovat suurimpia köyhissä maissa, mutta tasa-arvo ei ole vielä täysin toteutunut länsimaissakaan. Suomessa naisten työtä ei edelleenkään arvosteta yhtä paljon kuin miesten. Naisen tulot ovat vain 82 prosenttia miehen tuloista, naiset tekevät miehiä enemmän pätkätöitä ja johtajista vain 24 prosenttia on naisia. Todellisia ongelmia ovat myös naisten kokema perheväkivalta ja seksuaalirikokset.

Taistelu tasa-arvon puolesta jatkuu, kunnes tasa-arvo on saavutettu. 

Pysykää mukana, jatkoa on luvassa!



Lähteet:

Wikipedia





maanantai 4. marraskuuta 2013

Luen, siis olen.


Minä luen, koska haluan:

1) tietää

Luen sanomalehtiä, aikakauslehtiä, nettiartikkeleita, verkkolehtiä ja tieteellisiä tekstejä, koska tahdon tietää, mitä tapahtuu. Tahdon oppia uutta ja tuntea taustat. Tahdon ottaa selvää. Tykkään keskustella asioista ja ilmiöistä, ja keskustelu on mielekkäämpää, kun tietää faktoja.
Toisinaan tuntuu, että tieto lisää tuskaa. Toisinaan haluaisin vain sulkea silmät ja unohtaa nälänhädän, köyhyyden, väkivallan, riiston, ihmiskaupan ja ilmastonmuutoksen, kuten osa ihmisistä tekee. Tunnen kuitenkin velvollisuudekseni tietää, levittää tietoa ja ehkä jopa avata silmiä.

2) tuntea

Luen romaaneja, novelleja, proosaa ja runoja, joiden parissa liikutun häikäistyn haltioidun joskus tylsistyn ihastun pakahdun ahdistun rakastun. Voin olla vanha mies tai kulkukoira, voin kulkea Pariisin kujilla ja surmata lohikäärmeen. Fiktio avaa miljoonia ovia. Olen elänyt monta elämää, rakastanut ja menettänyt turvallisesti sohvalla viltin alla. En olisi sama ihminen, jos en olisi lukenut, mitä olen lukenut. En voisi kirjoittaa, jos en olisi ruokkinut sanavarastoani ja mielikuvitustani lukemalla. Lukeminen on oivallinen tapa laajentaa tajuntaa, ilman sivuvaikutuksia!



torstai 3. lokakuuta 2013

Mutkia ja polkuja

Kuinka tulla toimittajaksi?

On oltava sinnikäs, aktiivinen, anarkistinen ja järkevä. On osattava verkostoitua, markkinoida itseään sosiaalisessa mediassa ja loistaa työhaastatteluissa. On seurattava kaikkia medioita, pysyttävä kärryillä uusimmasta tekniikasta ja oltava siellä, missä tapahtuu. Koko ajan.

Näin kertoi Tuija Siltamäki, 21-vuotias entinen opistolainen, nykyinen yliopisto-opiskelija ja tänä syksynä myös Kouvolan Sanomien toimittaja. Ahkeruudella, sinnikkyydellä ja kovalla työllä pääsee pitkälle. Mutta täytyykö olla kaikkeen venyvä, väsymätön yli-ihminen ollakseen hyvä toimittaja? Voiko kaltaiseni hidasta pohdiskelua harrastava, lankapuhelinta kaipaava mummosielu pärjätä hektisellä alalla?

Toisenlaista urapolkua edustaa 57-vuotias David Carr. Hän oli kokaiiniaddikti, vankilakundi ja sosiaaliturvan varassa sinnittelevä yksinhuoltajaisä, josta tuli The New York Timesin huipputoimittaja. Carrin tarina on lohdullinen: kaikesta voi selvitä eikä koskaan ole liian myöhäistä.

Millainen on oma tieni? Mutkia on jo jonkin verran takana, edessä varmasti vielä enemmän. Tuija puhui urasuunnittelusta, itse en osaa suunnitella edes huomisen kauppalistaa. Toisaalta, monien kummallisten sattumusten kautta olen päätynyt paikkaan, jossa on hyvä olla juuri nyt. Kuka tietää, mitä seuraavan mutkan takana odottaa?

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Teatterin lumo

Kun olin pieni, kävin isoäidin kanssa katsomassa Prinsessa Ruusunen -näytelmää. En muista esityksestä mitään, mutta isoäiti on monesti kertonut, kuinka haltioissani olin. En kuulemma meinannut pysyä penkillä, lava veti niin vahvasti puoleensa. Kotimatkalla en juurikaan jutellut, koska olin ihan muissa maailmoissa.

Tapaus tuli mieleeni taas perjantaina, kun istuin luokkalaisteni kanssa juhlasalissa seuraamassa teatterilinjalaisten demoesitystä Reko Lundanin näytelmästä Tarpeettomia ihmisiä. Näytelmässä työttömäksi jäänyt Kari purkaa yhteiskuntaa kohtaan tuntemaansa vihaa vaimoonsa Tuulaan. Samaan aikaan Tuulan ystävä Petri ihastuu itseään reilusti nuorempaan, räväkkään Sonjaan, joka on myös Tuulan työkaveri. Esitys rakentui yksittäisistä kohtauksista, joissa keskityttiin dialogiin ja kahden henkilöhahmon väliseen dynamiikkaan. Salin lattialle asetettu musta muovimatto toimi esiintymislavana, jonka ympärillä yleisö istui. Lisää mielenkiintoa toi se, että näyttelijät vaihtuivat joka kohtauksessa. Näimme siis jokaisesta hahmosta viisi erilaista tulkintaa.

En etukäteen tiennyt, mitä odottaa, joten Tarpeettomia ihmisiä yllätti täysin. Näytelmä nappasi katsojan heti alkumetreillä tiukkaan kuristusotteeseen, eikä hellittänyt vielä loppukumarrusten jälkeenkään. Lundanin vahvaa tekstiä upeasti tulkitsevat nuoret lahjakkuudet muuttivat Karin, Tuulan, Petrin ja Sonjan eläviksi henkilöiksi, jotka tunkivat ongelmineen ja heikkouksineen suoraan iholle. Epätoivon ja väkivallan kuvaus oli karmivan tehokasta.

Kun pyöräilin kotiin Karin karjunta edelleen korvissa soiden, muistin pienen, Prinsessa Ruususen lumoaman itseni, kauan sitten. En voinut olla hymyilemättä. Jotkut asiat eivät näköjään muutu.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Tarina minusta

Osa I
1998-2003

Vaalea poninhäntä heiluu, kun juoksen, ponnistan ja mätkähdän hiekalle. Melkein neljä metriä. Kuula jättää kämmeneen metallisen hajun. Varon astumasta parasta työntöäni yli. 60 metrin juoksun lähtöviivalla jännittää, mutta lähtölaukauksen kajahdettua en ajattele mitään. Olen kolmen parhaan joukossa kaikissa koulun yleisurheilukilpailujen lajeissa, saan mitalin kaulaan joka kevät. Isommilla areenoilla en kuitenkaan pärjää tytöille, joilla on piikkarit ja nimikoitu juomapullo.
Radanvarsikaupungissa on turvallista kasvaa. Leikin metsissä, teen lumiukkoja, tulen aina ajoissa kotiin syömään ja katson pikkuveljen kanssa Muumeja. Urheilun ohella käyn partiossa ja seurakunnan kerhoissa, luen ja kirjoitan tarinoita.

Osa II
2004-2010

Nightwish on muuttanut elämäni. Vaatekaappiin ilmestyy korsetti ja silmien ympärille mustaa kajalia. Lastenkirjat vaihtuvat fantasiaromaaneihin ja kirjoittamiini tarinoihin tulee synkempiä sävyjä. Kaverit pysyvät samoina. Olen hiljainen runotyttö, pärjään hyvin koulussa ja tulen edelleen ajoissa kotiin syömään.
14-vuotiaana uhmaan ujouttani liittymällä nuorisoteatteriin. Saan uusia ystäviä, opin rakastamaan lavalla olemista ja pahin ujouskin alkaa hiljalleen karista. Teatteri on toinen kotini viiden vuoden ajan.
Lukiossa on enimmäkseen kurjaa, mutta teatteri ja toinen rakas harrastus, cheerleading, kannattelevat. Treenaan tosissani, venyn spagaattiin ja huudan kovaa. Opin rakastamaan glitteriä ja mustelmia.

Osa III
2010-2013

Lukion jälkeen en tiedä mitä tekisin, joten päädyn opiskelemaan hotellivirkailijaksi. Koulussa tapaan miehen, jolla on maailman kauneimmat silmät. Rakastumme ja muutamme yhteen. Seuraavana syksynä lopetan koulun ja pysähdyn miettimään, mitä oikeasti haluan tehdä. Miettimiseen kuluu enemmän aikaa kuin olin kuvitellut, mutta se kannattaa.
Syksyllä 2013 aloitan journalismiopinnot kansanopistossa. Jo ensimmäisenä koulupäivänä huomaan tulleeni oikeaan paikkaan. En tunne enää tarvetta olla hiljaa.


keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Kokoomusnuoret pelastavat Suomen

Mitä tulee ensimmäisenä mieleen sanaparista Kansallinen Kokoomus? Veikkaan, ettei ainakaan välittäminen ja suvaitsevaisuus. Näitä arvoja puolue pääministeri Jyrki Kataisen mukaan kuitenkin kannattaa. No, eihän sitä välttämättä tarvitse määritellä, että kenestä välitetään ja ketä suvaitaan...

Kokoomuksella, tuolla kansalaisesta välittävällä puolueella, ei tietenkään ole mitään tekemistä kapinallisen nuoriso-osastonsa kanssa. Kokoomusnuorten varsin erilainen arvomaailma käy hyvin ilmi uudesta tavoiteohjelmasta vuodelle 2014.

Kokoomusnuoret haluaisivat parantaa Suomea muun muassa muuttamalla verotuksen tasaveroksi. Kuulostaa todella loogiselta, että maksaisin opintotuestani yhtä paljon veroa kuin joku satoja tuhansia euroja vuodessa tienaava yritysjohtaja. Se, miten talous saadaan nousuun rikkaiden verotusta keventämällä, on minulle arvoitus. Ehkä rikkaat alkavat yhtäkkiä ajatella meitä köyhiä ja maksaa kiltisti kevennetyt veronsa Suomeen.
Toinen mielenkiintoinen parannusehdotus on tietenkin kansanryhmää vastaan kiihottamisen salliminen. Kokoomusnuorten puheenjohtaja Susanna Kosken mukaan lakipykälä rajoittaa sananvapautta ja kriittistä maahanmuuttokeskustelua. Tämän ymmärtääkseen on muistettava, että rasismi on täysin kadonnut maailmasta. Kansalaisuus tai ihonväri ei vaikuta millään tavalla ihmisarvoon, kaikkia kohdellaan samalla tavalla niin kaduilla kuin työhaastatteluissa. Elämme tasa-arvon ihmemaassa, jossa kaikilla on samat oikeudet eikä ketään sysätä hyvinvoinnin ulkopuolelle. Kaikista välitetään ja kaikkia suvaitaan, vai miten se meni...

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Lukossa, silti elossa

Kirjoittaminen oli ensirakkauteni. Kaunis, huumaava, pakahduttavan intohimoinen. Olemme kulkeneet rinnakkain jo 15 vuotta, eivätkä myrskyisätkään riidat ole meitä horjuttaneet. Kolme vuotta sitten rohkenin rakastua myös ihmiseen, mutta pahimmilta kolmiodraamoilta onneksi vältyttiin. Kirjoittaminen on siitä hyvä kumppani, ettei se tule mustasukkaiseksi muista kumppaneista, vaan innostuu ja vahvistuu niistä.

Nyt olen kohdannut ongelman: pitäisi kirjoittaa muutakin kuin proosaa. Uutisia. Asiatekstejä. Mielipidekirjoituksia. Ahdistaa! Kolariuutiseen ei saa kirjoittaa, kuinka uhrin takaraivosta valuva veri teki mosaiikkikuvioita asfalttiin, kuinka kottarainen lehahti lentoon läheisestä koivusta törmäyksen säikäyttämänä. Olen hionut kuvallista, lyyrisen herkkää kirjoitustyyliäni niin intensiivisesti, etten ole koskaan vaivautunut opettelemaan muita tyylejä. Jos yritän kirjoittaa jotain muuta kuin proosaa, teksti näyttää omissa silmissäni värittömältä, tylsältä ja keskinkertaiselta.

Hyvä kirjoittaja on mielestäni monipuolinen sanankäyttäjä, joka sujahtaa sujuvasti tyylilajista toiseen. Eräs ystäväni kirjoittelee sujuvasti niin lehtijuttuja, lyriikoita kuin novellejakin. Toinen, entinen toimittaja, on loistava riimittelijä. Olen alkanut epäillä, olenko sittenkään kovin hyvä, jos hallitsen vain yhden lajin.

Toinen suuri ongelma on julkisuus. Kirjoittaminen on aina ollut minulle erittäin henkilökohtainen asia, tapa sanoa asioita, joita ei ääneen uskalla. Siirtyminen pöytälaatikkorunoilijasta bloggaajaksi on ollut melkoinen shokki. Kirjoittamista välttelemällä shokki tuskin laantuu, joten tulta päin on käytävä. Ehkä jossain vaiheessa perfektionismi hellittää hieman otettaan, eikä jokaisen tekstin laatimiseen kulu päiväkausia...


sunnuntai 25. elokuuta 2013

Toimittajakin on vain ihminen

Sain tehtäväksi kommentoida Jukka Vuorion kolumnia Minä: toimittaja & ihminen (Voima 6/13). Kolumnissa Vuorio pohtii, saako toimittajalla olla mielipiteitä, ja on vahvasti sitä mieltä, että kyllä saa. Näkemys siitä, että ihminen ei voi kirjoittaa sellaisesta aiheesta, josta hänellä on vahva julkinen mielipide, on Vuorion mielestä järjetön.

En ole koskaan tavannut ihmistä, jolla ei olisi yhtään mielipidettä mistään asiasta. Ajatuskin tällaisen henkilön olemassaolosta tuntuu pelottavalta. Uskoisin, että useimmat toimittajat ovat keskivertokansalaista kiinnostuneempia maailman tapahtumista ja myös hankkivat aktiivisesti uutta tietoa heitä kiinnostavista aiheista. Ainakin itse olen huomannut, että mitä enemmän tiedän, sitä helpompaa mielipiteen muodostaminen on. Olisi aika kauheaa olla tyyppi, jolle kaikki on ihan sama.

Journalismin tehtävä on tiedonvälityksen lisäksi nostaa esiin ajankohtaisia aiheita ja synnyttää keskustelua. Kiinnostavimmat tarinat syntyvät, kun toimittaja uskaltaa heittäytyä aiheeseen omalla persoonallaan sen sijaan, että vain tarkastelisi asiaa ulkopuolisen näkökulmasta. Toimittaja kun ei ole robotti, vaan elävä, tunteva ihminen. Sananvapaudella siunatussa yhteiskunnassamme jokaisella on oikeus ilmaista mielipiteensä julkisesti. Miksei toimittaja, jolla on ammattinsa puolesta mahdollisuus saada näkemyksilleen laajalti huomiota, tekisi niin? Minulla on vahvoja mielipiteitä (ks. profiilikuvaus), ja jos minusta joskus tulee oikea toimittaja, en todellakaan aio peitellä niitä. Ainoa keino muuttaa maailmaa on kyseenalaistaa vanhat käsitykset.

Käsittelemäni juttu löytyy täältä . Suosittelen lukemaan muitakin Jukka Vuorion kirjoituksia, miehellä on sana hallussa. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan ihan henkilökohtainen mielipiteeni.


keskiviikko 21. elokuuta 2013

Uljas uusi maailma

Joan Baezin ääni täyttää huoneen ja saa rintakehän värisemään. Ikkunan takana pihlaja kylpee intiaanikesän ilta-auringossa. Olen vihdoin pessyt suolan hiuksistani.

Meri kimaltaa jossain kaukana, mutta en enää kaipaa vedenalaista viileyttä, en valaiden laulua Atlantin syvyyksissä. Maailmani täyttyy uudenlaisilla äänillä. Avaan suuni ja sieltä kuuluu puhetta. Käteni kohoavat tahtipuikkoina ilmaan sanojani säestämään. Joku katsoo tarkkaan, nyökkää, ottaa kopin. Keskityn kuuntelemaan. Nauhuri päässäni pyörii ylikierroksilla yrittäessään tallentaa kaiken. Tämä on tärkeää, tämä on olennaista. Tätä olen kaivannut.

Ehkä en olekaan se ikuisesti ulkopuolinen.




maanantai 19. elokuuta 2013

Rantautuminen

Avoimella ulapalla tuulen mukana ajelehtiminen on ohi. Aallot kuljettavat kohti rantaa, enkä voi enää kääntyä takaisin. Meri sylkäisee minut kidastaan. On aika nousta maihin, upottaa varpaat hiekkaan, muistaa taas puut ja asfaltti. On aika osallistua maailmaan, ruveta taas jalankulkijaksi, silminnäkijäksi, asettaa itsensä alttiiksi kaikelle. Objektista subjektiksi.

Tämän blogin aloittaminen kauhistuttaa minua. En ole juuri koskaan kirjoittanut julkisesti. Vain harvat ja valitut ovat saaneet lukea tekstejäni, jotka ovat pääsääntöisesti olleet tiukkaan metaforavyyhtiin kiedottua proosaa. Tuon vyyhdin purkaminen ja tekstieni ytimen, todellisen Idan, paljastaminen tulee olemaan suuri haaste. En ole pitkään aikaan käväissyt mukavuusalueeni ulkopuolella, joten ehkä on hyvä vihdoin koetella rajojaan, työntää niitä vähän kauemmas. Olen elänyt turvallisesti ja hiljaa jo tarpeeksi kauan.