Kun olin pieni, kävin isoäidin kanssa katsomassa Prinsessa Ruusunen -näytelmää. En muista esityksestä mitään, mutta isoäiti on monesti kertonut, kuinka haltioissani olin. En kuulemma meinannut pysyä penkillä, lava veti niin vahvasti puoleensa. Kotimatkalla en juurikaan jutellut, koska olin ihan muissa maailmoissa.
Tapaus tuli mieleeni taas perjantaina, kun istuin luokkalaisteni kanssa juhlasalissa seuraamassa teatterilinjalaisten demoesitystä Reko Lundanin näytelmästä Tarpeettomia ihmisiä. Näytelmässä työttömäksi jäänyt Kari purkaa yhteiskuntaa kohtaan tuntemaansa vihaa vaimoonsa Tuulaan. Samaan aikaan Tuulan ystävä Petri ihastuu itseään reilusti nuorempaan, räväkkään Sonjaan, joka on myös Tuulan työkaveri. Esitys rakentui yksittäisistä kohtauksista, joissa keskityttiin dialogiin ja kahden henkilöhahmon väliseen dynamiikkaan. Salin lattialle asetettu musta muovimatto toimi esiintymislavana, jonka ympärillä yleisö istui. Lisää mielenkiintoa toi se, että näyttelijät vaihtuivat joka kohtauksessa. Näimme siis jokaisesta hahmosta viisi erilaista tulkintaa.
En etukäteen tiennyt, mitä odottaa, joten Tarpeettomia ihmisiä yllätti täysin. Näytelmä nappasi katsojan heti alkumetreillä tiukkaan kuristusotteeseen, eikä hellittänyt vielä loppukumarrusten jälkeenkään. Lundanin vahvaa tekstiä upeasti tulkitsevat nuoret lahjakkuudet muuttivat Karin, Tuulan, Petrin ja Sonjan eläviksi henkilöiksi, jotka tunkivat ongelmineen ja heikkouksineen suoraan iholle. Epätoivon ja väkivallan kuvaus oli karmivan tehokasta.
Kun pyöräilin kotiin Karin karjunta edelleen korvissa soiden, muistin pienen, Prinsessa Ruususen lumoaman itseni, kauan sitten. En voinut olla hymyilemättä. Jotkut asiat eivät näköjään muutu.
sunnuntai 29. syyskuuta 2013
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
Tarina minusta
Osa I
1998-2003
Vaalea poninhäntä
heiluu, kun juoksen, ponnistan ja mätkähdän hiekalle. Melkein neljä metriä.
Kuula jättää kämmeneen metallisen hajun. Varon astumasta parasta työntöäni yli.
60 metrin juoksun lähtöviivalla jännittää, mutta lähtölaukauksen kajahdettua en
ajattele mitään. Olen kolmen parhaan joukossa kaikissa koulun
yleisurheilukilpailujen lajeissa, saan mitalin kaulaan joka kevät. Isommilla
areenoilla en kuitenkaan pärjää tytöille, joilla on piikkarit ja nimikoitu
juomapullo.
Radanvarsikaupungissa
on turvallista kasvaa. Leikin metsissä, teen lumiukkoja, tulen aina ajoissa
kotiin syömään ja katson pikkuveljen kanssa Muumeja. Urheilun ohella käyn
partiossa ja seurakunnan kerhoissa, luen ja kirjoitan tarinoita.
Osa II
2004-2010
Nightwish on muuttanut
elämäni. Vaatekaappiin ilmestyy korsetti ja silmien ympärille mustaa kajalia.
Lastenkirjat vaihtuvat fantasiaromaaneihin ja kirjoittamiini tarinoihin tulee
synkempiä sävyjä. Kaverit pysyvät samoina. Olen hiljainen runotyttö, pärjään
hyvin koulussa ja tulen edelleen ajoissa kotiin syömään.
14-vuotiaana uhmaan
ujouttani liittymällä nuorisoteatteriin. Saan uusia ystäviä, opin rakastamaan lavalla
olemista ja pahin ujouskin alkaa hiljalleen karista. Teatteri on toinen kotini
viiden vuoden ajan.
Lukiossa on enimmäkseen
kurjaa, mutta teatteri ja toinen rakas harrastus, cheerleading, kannattelevat.
Treenaan tosissani, venyn spagaattiin ja huudan kovaa. Opin rakastamaan
glitteriä ja mustelmia.
Osa III
2010-2013
Lukion jälkeen en tiedä
mitä tekisin, joten päädyn opiskelemaan hotellivirkailijaksi. Koulussa tapaan
miehen, jolla on maailman kauneimmat silmät. Rakastumme ja muutamme yhteen.
Seuraavana syksynä lopetan koulun ja pysähdyn miettimään, mitä oikeasti haluan
tehdä. Miettimiseen kuluu enemmän aikaa kuin olin kuvitellut, mutta se
kannattaa.
Syksyllä 2013 aloitan
journalismiopinnot kansanopistossa. Jo ensimmäisenä koulupäivänä huomaan
tulleeni oikeaan paikkaan. En tunne enää tarvetta olla hiljaa.
keskiviikko 11. syyskuuta 2013
Kokoomusnuoret pelastavat Suomen
Mitä tulee ensimmäisenä mieleen sanaparista Kansallinen Kokoomus? Veikkaan, ettei ainakaan välittäminen ja suvaitsevaisuus. Näitä arvoja puolue pääministeri Jyrki Kataisen mukaan kuitenkin kannattaa. No, eihän sitä välttämättä tarvitse määritellä, että kenestä välitetään ja ketä suvaitaan...
Kokoomuksella, tuolla kansalaisesta välittävällä puolueella, ei tietenkään ole mitään tekemistä kapinallisen nuoriso-osastonsa kanssa. Kokoomusnuorten varsin erilainen arvomaailma käy hyvin ilmi uudesta tavoiteohjelmasta vuodelle 2014.
Kokoomusnuoret haluaisivat parantaa Suomea muun muassa muuttamalla verotuksen tasaveroksi. Kuulostaa todella loogiselta, että maksaisin opintotuestani yhtä paljon veroa kuin joku satoja tuhansia euroja vuodessa tienaava yritysjohtaja. Se, miten talous saadaan nousuun rikkaiden verotusta keventämällä, on minulle arvoitus. Ehkä rikkaat alkavat yhtäkkiä ajatella meitä köyhiä ja maksaa kiltisti kevennetyt veronsa Suomeen.
Toinen mielenkiintoinen parannusehdotus on tietenkin kansanryhmää vastaan kiihottamisen salliminen. Kokoomusnuorten puheenjohtaja Susanna Kosken mukaan lakipykälä rajoittaa sananvapautta ja kriittistä maahanmuuttokeskustelua. Tämän ymmärtääkseen on muistettava, että rasismi on täysin kadonnut maailmasta. Kansalaisuus tai ihonväri ei vaikuta millään tavalla ihmisarvoon, kaikkia kohdellaan samalla tavalla niin kaduilla kuin työhaastatteluissa. Elämme tasa-arvon ihmemaassa, jossa kaikilla on samat oikeudet eikä ketään sysätä hyvinvoinnin ulkopuolelle. Kaikista välitetään ja kaikkia suvaitaan, vai miten se meni...
Kokoomuksella, tuolla kansalaisesta välittävällä puolueella, ei tietenkään ole mitään tekemistä kapinallisen nuoriso-osastonsa kanssa. Kokoomusnuorten varsin erilainen arvomaailma käy hyvin ilmi uudesta tavoiteohjelmasta vuodelle 2014.
Kokoomusnuoret haluaisivat parantaa Suomea muun muassa muuttamalla verotuksen tasaveroksi. Kuulostaa todella loogiselta, että maksaisin opintotuestani yhtä paljon veroa kuin joku satoja tuhansia euroja vuodessa tienaava yritysjohtaja. Se, miten talous saadaan nousuun rikkaiden verotusta keventämällä, on minulle arvoitus. Ehkä rikkaat alkavat yhtäkkiä ajatella meitä köyhiä ja maksaa kiltisti kevennetyt veronsa Suomeen.
Toinen mielenkiintoinen parannusehdotus on tietenkin kansanryhmää vastaan kiihottamisen salliminen. Kokoomusnuorten puheenjohtaja Susanna Kosken mukaan lakipykälä rajoittaa sananvapautta ja kriittistä maahanmuuttokeskustelua. Tämän ymmärtääkseen on muistettava, että rasismi on täysin kadonnut maailmasta. Kansalaisuus tai ihonväri ei vaikuta millään tavalla ihmisarvoon, kaikkia kohdellaan samalla tavalla niin kaduilla kuin työhaastatteluissa. Elämme tasa-arvon ihmemaassa, jossa kaikilla on samat oikeudet eikä ketään sysätä hyvinvoinnin ulkopuolelle. Kaikista välitetään ja kaikkia suvaitaan, vai miten se meni...
keskiviikko 4. syyskuuta 2013
Lukossa, silti elossa
Kirjoittaminen oli ensirakkauteni. Kaunis, huumaava, pakahduttavan intohimoinen. Olemme kulkeneet rinnakkain jo 15 vuotta, eivätkä myrskyisätkään riidat ole meitä horjuttaneet. Kolme vuotta sitten rohkenin rakastua myös ihmiseen, mutta pahimmilta kolmiodraamoilta onneksi vältyttiin. Kirjoittaminen on siitä hyvä kumppani, ettei se tule mustasukkaiseksi muista kumppaneista, vaan innostuu ja vahvistuu niistä.
Nyt olen kohdannut ongelman: pitäisi kirjoittaa muutakin kuin proosaa. Uutisia. Asiatekstejä. Mielipidekirjoituksia. Ahdistaa! Kolariuutiseen ei saa kirjoittaa, kuinka uhrin takaraivosta valuva veri teki mosaiikkikuvioita asfalttiin, kuinka kottarainen lehahti lentoon läheisestä koivusta törmäyksen säikäyttämänä. Olen hionut kuvallista, lyyrisen herkkää kirjoitustyyliäni niin intensiivisesti, etten ole koskaan vaivautunut opettelemaan muita tyylejä. Jos yritän kirjoittaa jotain muuta kuin proosaa, teksti näyttää omissa silmissäni värittömältä, tylsältä ja keskinkertaiselta.
Hyvä kirjoittaja on mielestäni monipuolinen sanankäyttäjä, joka sujahtaa sujuvasti tyylilajista toiseen. Eräs ystäväni kirjoittelee sujuvasti niin lehtijuttuja, lyriikoita kuin novellejakin. Toinen, entinen toimittaja, on loistava riimittelijä. Olen alkanut epäillä, olenko sittenkään kovin hyvä, jos hallitsen vain yhden lajin.
Toinen suuri ongelma on julkisuus. Kirjoittaminen on aina ollut minulle erittäin henkilökohtainen asia, tapa sanoa asioita, joita ei ääneen uskalla. Siirtyminen pöytälaatikkorunoilijasta bloggaajaksi on ollut melkoinen shokki. Kirjoittamista välttelemällä shokki tuskin laantuu, joten tulta päin on käytävä. Ehkä jossain vaiheessa perfektionismi hellittää hieman otettaan, eikä jokaisen tekstin laatimiseen kulu päiväkausia...
Nyt olen kohdannut ongelman: pitäisi kirjoittaa muutakin kuin proosaa. Uutisia. Asiatekstejä. Mielipidekirjoituksia. Ahdistaa! Kolariuutiseen ei saa kirjoittaa, kuinka uhrin takaraivosta valuva veri teki mosaiikkikuvioita asfalttiin, kuinka kottarainen lehahti lentoon läheisestä koivusta törmäyksen säikäyttämänä. Olen hionut kuvallista, lyyrisen herkkää kirjoitustyyliäni niin intensiivisesti, etten ole koskaan vaivautunut opettelemaan muita tyylejä. Jos yritän kirjoittaa jotain muuta kuin proosaa, teksti näyttää omissa silmissäni värittömältä, tylsältä ja keskinkertaiselta.
Hyvä kirjoittaja on mielestäni monipuolinen sanankäyttäjä, joka sujahtaa sujuvasti tyylilajista toiseen. Eräs ystäväni kirjoittelee sujuvasti niin lehtijuttuja, lyriikoita kuin novellejakin. Toinen, entinen toimittaja, on loistava riimittelijä. Olen alkanut epäillä, olenko sittenkään kovin hyvä, jos hallitsen vain yhden lajin.
Toinen suuri ongelma on julkisuus. Kirjoittaminen on aina ollut minulle erittäin henkilökohtainen asia, tapa sanoa asioita, joita ei ääneen uskalla. Siirtyminen pöytälaatikkorunoilijasta bloggaajaksi on ollut melkoinen shokki. Kirjoittamista välttelemällä shokki tuskin laantuu, joten tulta päin on käytävä. Ehkä jossain vaiheessa perfektionismi hellittää hieman otettaan, eikä jokaisen tekstin laatimiseen kulu päiväkausia...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)