Joan Baezin ääni täyttää huoneen ja saa rintakehän värisemään. Ikkunan takana pihlaja kylpee intiaanikesän ilta-auringossa. Olen vihdoin pessyt suolan hiuksistani.
Meri kimaltaa jossain kaukana, mutta en enää kaipaa vedenalaista viileyttä, en valaiden laulua Atlantin syvyyksissä. Maailmani täyttyy uudenlaisilla äänillä. Avaan suuni ja sieltä kuuluu puhetta. Käteni kohoavat tahtipuikkoina ilmaan sanojani säestämään. Joku katsoo tarkkaan, nyökkää, ottaa kopin. Keskityn kuuntelemaan. Nauhuri päässäni pyörii ylikierroksilla yrittäessään tallentaa kaiken. Tämä on tärkeää, tämä on olennaista. Tätä olen kaivannut.
Ehkä en olekaan se ikuisesti ulkopuolinen.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti