sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Teatterin lumo

Kun olin pieni, kävin isoäidin kanssa katsomassa Prinsessa Ruusunen -näytelmää. En muista esityksestä mitään, mutta isoäiti on monesti kertonut, kuinka haltioissani olin. En kuulemma meinannut pysyä penkillä, lava veti niin vahvasti puoleensa. Kotimatkalla en juurikaan jutellut, koska olin ihan muissa maailmoissa.

Tapaus tuli mieleeni taas perjantaina, kun istuin luokkalaisteni kanssa juhlasalissa seuraamassa teatterilinjalaisten demoesitystä Reko Lundanin näytelmästä Tarpeettomia ihmisiä. Näytelmässä työttömäksi jäänyt Kari purkaa yhteiskuntaa kohtaan tuntemaansa vihaa vaimoonsa Tuulaan. Samaan aikaan Tuulan ystävä Petri ihastuu itseään reilusti nuorempaan, räväkkään Sonjaan, joka on myös Tuulan työkaveri. Esitys rakentui yksittäisistä kohtauksista, joissa keskityttiin dialogiin ja kahden henkilöhahmon väliseen dynamiikkaan. Salin lattialle asetettu musta muovimatto toimi esiintymislavana, jonka ympärillä yleisö istui. Lisää mielenkiintoa toi se, että näyttelijät vaihtuivat joka kohtauksessa. Näimme siis jokaisesta hahmosta viisi erilaista tulkintaa.

En etukäteen tiennyt, mitä odottaa, joten Tarpeettomia ihmisiä yllätti täysin. Näytelmä nappasi katsojan heti alkumetreillä tiukkaan kuristusotteeseen, eikä hellittänyt vielä loppukumarrusten jälkeenkään. Lundanin vahvaa tekstiä upeasti tulkitsevat nuoret lahjakkuudet muuttivat Karin, Tuulan, Petrin ja Sonjan eläviksi henkilöiksi, jotka tunkivat ongelmineen ja heikkouksineen suoraan iholle. Epätoivon ja väkivallan kuvaus oli karmivan tehokasta.

Kun pyöräilin kotiin Karin karjunta edelleen korvissa soiden, muistin pienen, Prinsessa Ruususen lumoaman itseni, kauan sitten. En voinut olla hymyilemättä. Jotkut asiat eivät näköjään muutu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti