Kirjoittaminen oli ensirakkauteni. Kaunis, huumaava, pakahduttavan intohimoinen. Olemme kulkeneet rinnakkain jo 15 vuotta, eivätkä myrskyisätkään riidat ole meitä horjuttaneet. Kolme vuotta sitten rohkenin rakastua myös ihmiseen, mutta pahimmilta kolmiodraamoilta onneksi vältyttiin. Kirjoittaminen on siitä hyvä kumppani, ettei se tule mustasukkaiseksi muista kumppaneista, vaan innostuu ja vahvistuu niistä.
Nyt olen kohdannut ongelman: pitäisi kirjoittaa muutakin kuin proosaa. Uutisia. Asiatekstejä. Mielipidekirjoituksia. Ahdistaa! Kolariuutiseen ei saa kirjoittaa, kuinka uhrin takaraivosta valuva veri teki mosaiikkikuvioita asfalttiin, kuinka kottarainen lehahti lentoon läheisestä koivusta törmäyksen säikäyttämänä. Olen hionut kuvallista, lyyrisen herkkää kirjoitustyyliäni niin intensiivisesti, etten ole koskaan vaivautunut opettelemaan muita tyylejä. Jos yritän kirjoittaa jotain muuta kuin proosaa, teksti näyttää omissa silmissäni värittömältä, tylsältä ja keskinkertaiselta.
Hyvä kirjoittaja on mielestäni monipuolinen sanankäyttäjä, joka sujahtaa sujuvasti tyylilajista toiseen. Eräs ystäväni kirjoittelee sujuvasti niin lehtijuttuja, lyriikoita kuin novellejakin. Toinen, entinen toimittaja, on loistava riimittelijä. Olen alkanut epäillä, olenko sittenkään kovin hyvä, jos hallitsen vain yhden lajin.
Toinen suuri ongelma on julkisuus. Kirjoittaminen on aina ollut minulle erittäin henkilökohtainen asia, tapa sanoa asioita, joita ei ääneen uskalla. Siirtyminen pöytälaatikkorunoilijasta bloggaajaksi on ollut melkoinen shokki. Kirjoittamista välttelemällä shokki tuskin laantuu, joten tulta päin on käytävä. Ehkä jossain vaiheessa perfektionismi hellittää hieman otettaan, eikä jokaisen tekstin laatimiseen kulu päiväkausia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti